Tässä ja nyt.. epävarmuus.

Pakote, joka sallii minun luoda salaisen paikan johon kirjoittaa. Riittämättömyys verbaliikassa, puhuminen on vieläkin vaikeaa. Muodotuuko elämästä koskaan sellaista miksi sitä lapsena kuvittelin? Tuleeko minusta ihmisten silmissä hyväksyttävää vai onko kyse pelkästään siitä, etten itse hyväksy (enkä ole koskaan hyväksynyt) itseäni?

Diagnooseihin nojautuvat ihmiset eivät näe minua, diagnooseista tietämättömät eivät halua edes tietää. Kukapa haluaisi pohtia, miten epäspesifistisyys ilmenee minussa. Kukapa haluaisi tukea horjumistani elämässä, kun ei tule koskaan saamaan siitä mitään itselleen.. Kukapa..

Rakkaus on niin kummallinen asia. Kuka ylipäätään tietää, miten vahvaa on sanoa rakastavansa? Rakastuminen on tunne, ei rakkaus sitä ole. Rakkaus on epäitsekkäiden tekojen ketju toisen ihmisen puolesta. Rakkaus on herääminen keskellä yötä toisen painajaishuutoon ilman vihan tunnetta. Rakastumiseen kykenevät kaikki, rakkauteen eivät. Harva osaa olla niin luja, että toisen ihmisen asiat menisivät joskus omien edelle.

Onneksi minua ilahduttaa eräs hassu. Nauru on tervetullutta näiden kolkkojen ajatusteni keskelle. Ehkä jonain päivänä uskallan taistella sen puolesta, mihin uskon. Pelko omasta vajavaisuudesta on kuitenkin nyt liikaa. Minä en yksinkertaisesti kelpaa, minä en ole kertaakaan näiden vuosien aikana todella uskonut kelpaavani. Silti sydän ei sitä halua ymmärtää vaan se on kääntynyt minua vastaan. Hassu silti ilahduttaa.

Tämä on alku. Ehkä matkaani pois tästä karmaisevasta painajaisesta.. tai sitten siirtymisestä entistä pahempaan.