Nyt se iskee kiinni minuun. Koko voimallaan, käsittelemättömällä julmuudellaan se on saanut minusta otteen. Juuri nyt sisääni koteloituvat tunteet, joita en uskalla päästää irti. Suru on liian suurta edes itkettäväksi.. joten se jää minuun asumaan.

Minä en uskalla puhua eikä minulla edes ole ketään, kelle puhua. Kuten aina, minä olen vahva Fanni ja selviydyn yksin. Ilman kyyneleitä, pää pystyssä ja kasvot kivetettyinä. En paina päätäni kenenkään olkaa vasten itkeäkseni edes hetken. Miksi tekisin niin? Ei kukaan tule niin lähelle että voisin. Minä en ymmärrä. Jos elämä on tätä, jatkuvaa menettämistä ja pahaa ympärillä, miksi minun pitää olla täällä? En minä kuolla halua, haluan vain että tämä kipu menisi pois.

Parempia päiviä on edessä. Sitä ennen olen turvonnut sika, joka syösyösyö ja oksentaa. Syö ja oksentaa, tunnista tuntiin kunnes eltaantuneena makaan sikiöasennossa kylpyhuoneen lattialla mustien pisteiden tanssiessa silmissäni - tätäkö elämä on?